Asuin lapsuuteni maalaistalossa. Lähistöllä ei ollut samanikäisiä lapsia ja tunsin usein oloni yksinäiseksi. Yksinäisyyteeni tuli kuitenkin helpotus eräänä alkukesän päivänä isäni tuodessa pienen porsaan kotiimme.
Ruokin Petteriä tuttipullolla. Petterin ristiäisissä sain toimia isänä, äitinä, sylikummina ja pappina. En tiedä mistä keksin antaa Petterille nimen ja en osannut kuvitella sen viittaavan pahaenteisesti Jouluun. Hankin Petterille kaulapannan ja talutushihnan ja yritin opettaa häntä kävelemään vierelläni ryhdikkäästi. Petteri tykkäsi kuitenkin juoksennella ja haistella kärsällään kaikkea mikä vähäänkään tuntui kiinnostavalta.
Petteri ei myöskään oppinut istumaan eikä ojentamaan sorkkaansa. Leikkiessään kanssani hän taisi luulla olevansa ihmislapsi. Kuvitelma koki kuitenkin kolauksen kun Petteri ei pystynyt seuraamaan minua puussa olevaan majaani.
Petteri sai vapaasti liikkua pihamaalla. Hänen lempipuuhaa oli tuhota kärsällään tekemäni hiekkalinna. Ehkä hän ajatteli auttaa minua mutta kömpelöllään olemuksellaan sai vain tuhoa aikaiseksi. Petteri nolostui kun toruin häntä. Kovin kauan aikaa ei Petterille voinut olla kuitenkaan vihainen, hänen sinisten silmien loistaessa, luppakorvien höristäessä ja kuunnellen hänen rehellistä röhinää.
Syksyllä Petteri siirrettiin ladossa olevaan karsinaan. Yritin neuvoa häntä salakavalasti kertyneen ylipainon vaaroista mutta Petteri ei suostunut kuuntelemaan. Hän sai kärsiä omalla hengellään hyvän ruokahalunsa seuraamuksen. Eräänä marraskuun päivänä isäni kaivoi lipaston laatikosta pistoolinsa. Isä käveli hitain askelin latoon ja ampui luodin Petterin korvan taakse. Pian teurastaja tuli teurastamaan ampumavälikohtauksessa menehtyneen uhrin. Nahaton Petteri pantiin riippumaan orresta. Riippuessaan Petteri näytti ylväältä ja periksiantamattomalta sorkat sivullepäin venytettynä. Petterin kasvoilla oli vieno hymy hänen pään ollessa tynnyrin päällä.
Petteri roikkui orressa kuin ristiinnaulittu. Kuva muistuu aina mieleeni käydessäni Joulukirkossa. Ristiinnaulittu ei koskaan herännyt kuolleistaan. Hänen verensä jatkoi kuitenkin elämäänsä verilettujen muodossa.
Ei Petterin elämä mennyt hukkaan. Taisin lihota kilon verran joulunaikaan ja koiramme järsivät Petterin sorkkia monta kuukautta. Säilytin pitkään hyvää muistoa Petteristä, saparoa, Aku Ankkaan käärittynä. Monien muuttovaiheitteni jälkeen se kuitenkin hävisi. Tai sitten joku entisistä tyttöystävistäni heitti sen pois. Saparo kun taisi vähän haista.
En koskaan unohda yhteistä kesää. Enkä yhteistä Joulua.
Petteri olet aina sydämessäni!
Hyvää Joulua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti